Kolmas Puoli

Ja sitten jos sitä ryhtyykin etsimään unen päätä apteekin hyllyltä? Jääkö vain varpaat käteen vai tuleeko koko koipi.. mitä? niin.. Unen puutteesta puheen ollen..

Tuossa etsiskelin ratkaisua nukahtamisvaikeuksiini erinäisten mahdollisten unisuus-valmisteiden kautta.. eipä löytynyt alkuun haettua melatoniinia sieltä apteekin kuuluisalta hyllyltä, ei. Jotenka tarttuipa sitten kouraani ruokamarketin luontaistuotteistosta muuan  ”Unikuu”-troppia, sitruunamelissa-laventeli-humalauutetabletteja! Jopa kuulostaakin hienolta, eikö vain!

Kivasti siinä sitten itseäni valmistelin ensimmäiseen käyttökertaan seuraavalla ajattelumallilla:

“No niin, kas kun nyt otan nämä kaikki kolmisen tablettia - niin vajaan tunnin päästä olenkin jo täysin unekkaassa tilassa, upeaa! Siispä odotellaan..”

Oli lumevaikutus tai tosi, niin troppi teki tehtävänsä!! Minä todella nuokuin ja riiputin päätäni vajaassa tunnissa, sekä sittemmin sänkyyn kömpiessäni sammahdin ennenkuulumattoman nopeasti! Mieletöntä! Voiko ratkaisu inhaan ongelmaani tosiaan olla näin yksinkertainen? Vaan kokeillaanpa uudestaan..

Kokeilu numero 2. Kas, täysikuuhan se siellä kokeiluvieraana! Heipä hei.

Ja kyllä. Jälleen kerran koneeni äärellä ryhtyy pääni retkahtelemaan. Silmät sijoiltansa irtautuneina, enempivähempi tolpillani, istua napotan ja yritän punnita tuota uneliaisuuden määrää utuisessa pääkopassani. Hmm jo vain, sopii etsiytyä pedin huomaan..

Kuitenkaan ei suoritus mene ensikerran veroisesti nappiin. En löydäkään uneni päätä tai liioin häntääkään? Ah, selviääkin syy.. rakas naapurini. Rakas, tunnemyrskyisä naapurin neitihän se siellä harjoittaa satunnaista, mutta dramaattista tunteenpurkaustaan! Voi hyvä luoja sitä tuskallista ilmaisutaitoa jota hän harjoittaakaan. Ulvoo epätoivoissaan kuin susi kuuta ikään. Huokaisenpa syvään ja pyörittelen unista päätäni.. ensi kerralla lähetän “Parane pian-kortin”. Ehkäpä voisin myös samalla lähettää sivuosan mieshenkilölle kortin kirjoituksin; “Otan osaa”. Kuulinhan tämän kerran jo (kaiken sen metelin keskellä) betoniseinän takana huokaisevan: “..rauhoitu nyt.. pian vielä pyörryt!” Voima olkoon kanssamme..

Täten kokeilu kakkonen menee siis jokseenkin “reisille”. Vaikkakin uskallan todeta nukkuneeni - silti - jotakuinkin tavallista vastaavaa yötä paremmin..?

Kylläpä siis. Saanen ehdottaa teille muillekin kärsiväisille:

Unikuuta kuutamolla !

Sitä kun väitetään, että masennus olisi tätä nykyä suomalaisten keskuudessa varsinainen muotitauti.

Tuntuu välillä siltä, että yhteiskunta keskittyy välistä turhankin kovasti tarjoamaan apua ja terapioita vasta hätää kurjasti kärsiville. Minkä ihmeen takia ei voitaisi keskittyä ongelmien alkulähteille, ja lähinnä niiden ennaltaehkäisemiseen?  Tai jos niin tehdäänkin, niin on se minulta jäänyt tyystin huomaamatta..

Melkeinpä omasta kokemuksesta voisin todeta, että edes joka toinen lapsi ei osaa/uskalla pyytää apua sitä tarvitessaan. Puhumattakaan väsymyksensä myöntämisestä.

Jos jo alle murrosikäiselle opetetaan ainoastaan, että tässä elämässä tulee menestyä ja saavuttaa kovalla työllä erinäisiä tavoitteita, eikö elämän perusidea katoa hyppysistä jo alkutekijöissään? Pahoittelut niille, jotka eivät miellä elämänsä perimmäiseksi tavoitteeksi onnellisuutta. Enkä tässä suinkaan väitä, että jokaisen tulisi välttämättä löytää itsessään jonkinlainen ”sisäinen rauha”, ”valaistuminen”, tai muun sortin ”zen-tila”. Joka tapauksessa väitän, että ihmisiä tulisi jollakin tavalla pyrkiä valmentamaan henkisesti jo ala-asteelta käsin. Kuinka olisi suhtauduttava esimerkiksi ympäristön painostukseen. Mitä on optimismi, ja miksi se helpottaa henkistä hyvinvointia ehkäisten turhaa stressiä sekä ehkä myös tuota kuuluisaa burnoutia?

Lisäksi. Olen jokseenkin hermostunut  seuraavanlaiseen ilmiöön..  Minkä ihmeen takia näistä optimismiin ja elämänmyönteisiin asenteisiin perustuvista ”heräämisistä” saa lukea vain ja ainoastaan keski-ikäisten, jo kerran syöpään  sairastuneiden aikuisten ihmisten elämäkerroista tai muista löpinöistä? Oikein pistää ärsyttämään. Onko todella välttämätöntä rypeä kerran pohjalla, ennen kuin uskaltaa ryhtyä nauttimaan elämästä – tai edes pyrkiä rakentamaan siitä pienestä elämästään onnellista?

Kumma epäkohta.

Keveästi juhlakauden jäljiltä, tulin lyhyesti tuumineeksi suomalaisten juomakulttuuria, alkoholia.

Hassu aine.

Niin monesta kulmasta paha `lisäke` ihmisen arkeen, mutta hyvinkin vapauttava väline huvitukseen. Päällimmäisenä mieleen tulvahtaa kaikki ikävä ja ahdistava, mitä se väärin käytettynä aiheuttaa. Tänään en kuitenkaan koe sopivaksi vaipua niihin synkkyyksiin syvemmin, sillä mieltäni keventää jokin mitä kerran sanottiin:

”Lasillinen terveydeksi, toinen iloksi, kolmas järjen valoksi!”

Naurahdin. Totta tosiaan, järjen valoksi.

Kippis!